Essentially, all models are wrong, but some are useful

posted in: Uncategorized | 0

26.9.2016
Essentially, all models are wrong, but some are useful

Pohjimmiltaan kaikki mallit ovat väärässä, mutta jotkut ovat hyödyllisiä

Viime viikonlopun Infan-Parent Mental Health – ohjelmassa pääluennoitsija Dr. Bruce Perry aloitti luentonsa yllä olevalla lauseella. Tähän asti kaikkia opinto-ohjelmamme pääluennoitsijoita on yhdistänyt asiantuntijuuden ja empaattisen inhimillisyyden lisäksi se, että he tavalla tai toisella painottavat tieteen erehtyvyyttä, alamme monimutkaisuutta ja sitä, miten he ovat uransa varrella huomanneet erehtyneensä ja joutuneet pohtimaan useaan kertaan oppimansa paikkansa pitävyyttä. Tähän ajatteluun myös meitä haastetaan vahvasti, onpa jopa kuultu lupaus, että tämän koulutuksen jälkeen kaikki on toisin .

Bruce Perryn kahden päivän luentoa en edes yritä lähteä tiivistämään tai selostamaan. Koskettavat tarinat, oman persoonan likoon laittaminen ja uusiin kiinnostaviin työkaluihin tutustuminen vaativat vielä aikaa ja lisää tutkiskelua ja pohdintaa omalta osaltani. Yllä oleva aloituslause jäi viikonloppuna mieleen ja sen merkitys korostui paluussa arkeen.

Tämän viikon loppupuolella sähköpostiini tupsahti tiedote taholta, josta terapia-asiakkaani pääasiassa ohjautuvat vastaanotolleni. Kirjeessä informoitiin ostopalveluna hankittavien toimintaterapioiden suhteen suuresta muutoksesta. Tästä lähtien terapioiden kesto on pääsääntöisesti rajattu kuuteen kuukauteen. Kyseessä on todella iso muutos aiempaan, sillä aiemmin vähimmäiskesto terapioille on ollut vuosi.

Ensireaktioni oli kaikkea muuta kuin myönteinen ja nopeasti reagoivana ehdin jo hetkiseksi vaipua epätoivoon tulevien ja nykyisten terapioiden suhteen. Epätoivoon siksi, että aidosti mietin, voinko asettua tuollaisiin rajoituksiin; miten ihmeessä voisin kuvitella pääseväni minkäänlaisiin tuloksiin puolen vuoden työskentelyllä. Pelkästään luottamuksellisen terapiasuhteen luominen asiakkaitteni kanssa voi kestää useita kuukausia, joskus jopa vuoden. Tieto kyllä myös valaisi muutamaa aiemmin tullutta päätöstä, joita yhdessä perheen ja lähettävän tiimin kanssa on ihmetelty ja siten ehkä toisaalta helpotti ihmetystä ja epävarmuutta.

Novelty is always a stressor – Uusi asia on aina stressitekijä

Siinä taas yksi lause Bruce Perryn luennolta. Ylhäältäpäin tullut yksipuolinen tiedote oli tällä viikolla se stressitekijä, joka oli katkaista kamelin selän. Opiskelujen myötä olen tilanteessa, jossa uusia asioita pongahtelee arkeeni ja mieleeni melkoista tahtia. Vaikka tämä stressinaiheuttaja onkin elämässäni ihan vapaaehtoisesti, niin stressiä se on kuitenkin. Rajapinnoilla-bloggauksessani jo tätä aihetta käsittelinkin, mutta alkuvuodesta taisin kuvitella tottuvani tähän kaikkeen paremmin ja nopeammin. Myönnän, että lähtötilanteessa vähättelin itselleni matkustamisen, aikaerojen ja vieraalla kielellä toimimisen rankkuutta. Hyvä niin, uskalsin lähteä tähän ehkä juuri siksi. Selvitäkseni taloudellisesti lukukausimaksuista ja matkakuluista joudun myös painamaan töitä aiempaa tiiviimmin. Oma valinta sekin, mutta kestokyky uusien vaatimusten tai ehtojen edessä ei ole ihan parhaimmillaan.

Hetken mietin myös, että olenkohan vain niin tehoton ja kehno terapeutti, että siitä johtuen ajatus puolen vuoden aikarajasta saa kainalot ja kämmenet hikoamaan kauhusta? Ovatko odotukseni ja ajatukseni terapian merkityksestä vääristyneet tai virheelliset? Aiheuttaako ajatus puolivuosittain vaihtuvista asiakasperheistä sykkeen nousua siksi, että pelkään etten jaksa enää kohdata jokaista perhettä heidän ansaitsemallaan kiinnostuksella ja kunnioituksella, vai saako se minut vain pelkäämään oman jaksamiseni ja motivaation puolesta?

Kaikki mallit ovat väärässä, mutta jotkut ovat hyödyllisiä.
Oma mallini eli tapani työskennellä ei todellakaan ole täydellinen ja vaatii itsearviointia ja kehittymistä. Puolen vuoden jakso toimintaterapiaa kaikille lapsille tuskin on toimiva ratkaisu. Rehellisyyden nimissä tiedotteessa todetaan, että poikkeuksiakin tehdään riittävin perustein. Tiedotteessa myös kerrotaan tutkimusten puoltavan ratkaisua, tosin yhtään tutkimusta ei tarkemmin mainita. Pikainen googlaus ei tuottanut aiheesta mitään merkittävää linkkiä, joten etsintä tutkimusten suhteen jatkuu. Kaikki asiakkaani eivät myöskään ohjaudu vastaanotolleni tuota kautta, joten nähtäväksi jää miten paljon työni loppujen lopuksi terapioiden kestojen suhteen muuttuu. Hyödyllistä on ravistella totuttuja tapoja ja joutua tilanteeseen, jossa oman työn rutiineja täytyy tarkastella. Huomattavasti helpompaa se kyllä on, jos kipinä siihen tulee vaikkapa innostavan luennon jälkeen kuin yksipuolisella tiedotteella. Ainakin minulle.

Siirryin kuusi vuotta sitten kokopäiväiseksi ammatinharjoittajaksi pitkälti siitä syystä, että silloisessa työpaikassani tehtiin muutoksia, joiden koin kaventavan mahdollisuutta omaan työhön vaikuttamiseen ja olevan ristiriidassa sen kanssa millaisia palveluja halusin tarjottavan perheille. Nyt pelkään, että olen ajautumassa samankaltaiseen tilanteeseen ja tiedän, että se on tuskallinen paikka olla. Siirrynpä siis seuraavaksi tekemään minuutin mittaisen hengitysharjoituksen, tapa johon sain innoituksen myös viime viikonloppuna, Linda Gilkersonin luennolta. Hänen luentonsa käsitteli paljon työntekijän omaa jaksamista, itsesäätelyn taitoa ja sitä kautta parempaa kykyä auttaa asiakkaita. Tänään tarvitsen ehkä kaksi minuuttia yhden sijaan…

Leave a Reply