Rajapinnoilla

posted in: Uncategorized | 0

3.2.2016
Rajapinnoilla

Muutaman päivän olen ehtinyt sulatella ensimmäistä jatko-opintoihini liittyvää reissua Bostoniin. Viime viikon olin ulkona mukavuusalueeltani, joskin ihan vapaaehtoisesti tilanteeseen hankkiutuneena. Tieni Massachusettsin yliopistoon Bostonissa alkoi 2,5 vuotta sitten kansainvälisessä Theraplay konferenssissa Chicagossa. Professori Ed Tronick oli pääluennoitsija ja luennon loppupuolella hän kertoi Infant and Parent Mental Health jatko-opinto ohjelmasta. Tuolloin ajatus tuntui kiehtovalta, mutta mahdottomalta toteuttaa. Mahdottoman tulemisesta mahdolliseksi vain muutamaa vuotta myöhemmin, voi kiittää monia ihmisiä, etenkin perhettäni joka tukee minua tällaisissa aika pähkähulluissakin unelmissa. Lisäksi tarvitsen kykyä sietää epävarmuutta ja kohdata uudenlaisia haasteita, niin opillisesti kuin henkilökohtaisesti (jos ne nyt ovat edes eri asia).

Matkalla mietin työtäni terapeuttina ja sitä miten terapiassa lapsen/nuoren/aikuisen tulee olla valmis kohtamaan oman mukavuusalueensa rajapintoja ja miten tehtäväni on olla siinä mukana turvaamassa ja samalla haastamassakin. Pohdin, että tämä tuleva kahden vuoden matka tulee koettelemaan omia rajapintojani todennäköisesti useammalla tavalla kuin osaan edes kuvitella. Se on pelottava ajatus, mutta uskon omien rajojen laajentamisen olevan tärkeää. Jos aina pysyisin mukavuusalueellani, rajoittaisiko se kykyäni ymmärtää ja kohdata terapia-asiakkaiden haasteita? Elämä sinällään toki tuo tullessaan tilanteita joissa väkisin joutuu pois mukavuusalueelta, mutta ei ole pahaksi tietoisesti hakea rajapintojen rikkomista.

Ajatus uuden ryhmän kohtaamisesta, puhumattakaan kaikista tulevista luennoitsijoiden kohtaamisista, on henkilökohtaisesti todella pelottava. Epävarmuus omasta osaamisesta, siitä miten nuo muut minut näkevät, aiheuttaa välillä jopa kauhun tunteita. Samaan aikaan halu sulautua ja olla osa massaa sekä tarve tulla nähdyksi käyvät kamppailua sisimmässä. Saapuessani Bostoniin se ei kuitenkaan ollut ensimmäisenä haaste edessä. Liikkuminen uudessa kaupungissa yksin ei ole ajatuksena mitenkään miellyttävä ja edessä oli virallisten asioiden hoitaminen yliopiston toimistossa. Voitte vain kuvitella, miltä keski-ikäisestä täti-ihmisestä tuntuu tupsahtaa keskelle valtavaa kampusaluetta ja siellä vellovaa opiskelijanuorisoa…. En millään tasolla tuntenut kuuluvani joukkoon. Muutaman yrityksen jälkeen oikea toimisto löytyi ja asia tuli hoidettua. Ainoa lohdutus oli, että seuraavan kerran olisin toivottavasti osa isompaa joukkoa, ryhmässä eksyksissä oleminen on mielestäni helpompaa kuin yksin. Mutta kuuluisinko tuohon joukkoon?

Ensimmäinen luentoaamu koitti ja vastaanotto oli ystävällistä, henkilökohtaista ja lämmintä. Aikaero kangisti mieltä ja kieltä, mutta selvisin. Vaiensin sisäistä ääntäni, joka moitti kangertelevasta kielestä ja ylianalysoi kaikkea ympärillä. Iltaan mennessä olin jo jutellut usean ihmisen kanssa, vaikka osa minusta olisikin halunnut hiipiä hämärään nurkkaukseen näkymättömiin. Ensimmäisestä päivästä selvittyä uni maistui ja olo tuntui enää vain hieman epätodelliselta. Tämän viikonlopun jälkeen vielä 11 edessäpäin!

Yhdessä ensimmäisen viikonlopun luennoista puhuttiin epäjärjestyksestä, sekavuudesta (disorganization) tärkeänä tilana ihmisen kehityksessä, jonka sietäminen on osa elämää ja sitä tulisi ajatella muutoksen lähteenä. Yksilön voimavaroista ja tilanteesta riippuen kestämme epäjärjestystä ja sekavuutta elämässämme eri tavoin ja reagoimme siihen yksilöllisesti. Elämä olisi kapeaa ja ohutta ilman ajoittaista epäjärjestystä, sillä elämä ilman muutosta ei voisi olla täyttä elämää. Kehitys ei ole sutjakkaa eteenpäin menemistä, vaan sitä kuvaavat pyrähdykset ja epäjärjestys. Niinpä, nyt olen tuon sisäisen (ja toki ulkoisenkin) epäjärjestyksen äärellä tasapainoillessani arkisen ahertamisen, uusien opintoja, matkustamisen, perheen ja oman epävarmuuteni äärellä. Kohti ääretöntä ja sen yli

Leave a Reply